Pakkomielteen koko kaari, jonka alkua ja loppua ei yleensä tunnisteta, voidaan ilmaista lyhyesti otsikoiden näin: edellytys, synty, kehitys, lientyminen ja voittaminen.

Seuraavassa kymmenen teesiä pakkotoiminnoista ja peloista kärsiville.

1). Sisäinen paine ja väärä tapa käsitellä sitä, syntyvät yleensä varhaislapsuudessa. Väärälle mallille on ominaista että: kun jokin negatiivinen tunne syntyy, sitä ei tunnisteta ja se jää siksi aiheuttamaan sisäistä painetta ja ahdistusta. Tunteiden väärän käsittelytavan malli on usein omaksuttu koska muutakaan mahdollisuutta ei ole ollut.

2). Kun sisäinen ristiriita tarjoaa mahdollisuuden, ja torjutut ajatukset nostavat päätään hieman vinoutuneessa muodossa, syntyy pelko. Se kohdistuu usein johonkin asiaan jota pidetään tärkeänä ja sen vastakohtaan ja sen tuhoutumisen/tuhoamisen mahdollisuuteen. Tämä pelko on tabu, eikä siitä uskalleta kenellekään puhua. Monilla muillakin on vastaavia, sisäisestä ristiriidasta kumpuavia pelkoajatuksia, mutta sitä ei tiedetä, vaan luullaan että vain itse kärsitään tästä aina silloin tällöin esiin nousevasta kurjasta ajatuksesta.

3). Erityisen luova persoonallisuus, jolla on paljon tahtoa ja taipumusta perfektionismiin, saattaa keksiä pakkomielteen turruttavan toiminnon sisäisen paineen lääkitsemiseen ja tästä tulee tapa, joka alkaa vähitellen ja huomaamatta hallitsemaan elämää.

4). Lääkitsevien toimien koukkuun jääminen on aluksi varmistelua. Se vaivaa lapsuudessa monia mutta joillakin se alkaa kasvaa. Alku on usein pieni ja viaton: ”En saa astua laatan saumojen päälle, koska muuten tapahtuu jotakin pahaa.” Tiedetään ettei tapahdu, mutta varmuuden vuoksi astutaan vain laatan keskelle. Keksitään muitakin tapoja. Vähitellen, jos on paljon aikaa ja sisäistä luovuutta, tavat lisääntyvät ja muuntuvat itselle sopivaan muotoon, ja samalla niistä aletaan saamaan helpotusta sisäiseen epämääräiseen ahdistukseen, jonka alkusyy alkaa samalla unohtua. Sitä ei haluta muistaa ja sen muistamisen mahdollisuus on sidottu ahdistuksen määrään. Ts. mitä lähempänä sen tiedostamista ollaan, sitä kovempi ahdistus, ja sitä enemmän tarvitaan peitteleviä pakkomielteitä. Samalla koetaan, että ei ole muuta mahdollisuutta, kuin olla muistamatta: Siksi tarvitaan turruttavia toimia, jotka kaikilla ovat aina hieman erilaisia, persoonakohtaisia, mutta joilla on kaikilla sama päämäärä: haluttomuus muistaa pahaa ajatusta ja se luoman paineen liennyttäminen pakkomielteisen toiston tai suorittamisen avulla. Tämä muistamishaluttomuuden ajatus ei kuitenkaan ole tietoinen.

5). Joskus on parempi päivä, kuin toisinaan. Tämä johtuu kertyneen stressin määrästä, joka vaatii käsittelyä: Pakkomielle on myös vinoutunut tapa käsitellä syntynyttä stressiä, mutta se aikaansaa sitä voimakkaasti myös itse. Sen ehto on todellisten tunteiden tunnistamattomuudessa. Kun esimerkiksi turhautumisen, jännittämisen, tai kiukun tunteita syntyy, niitä ei usein tunnisteta, mutta niiden aiheuttama paine jää ikään kuin varastoon. Siksi stressaavia tilanteita pyritään välttelemään ja usein puolitietoisesti koetaankin että se on pakkomielteiden voittamisen avain. Stressin syntymismahdollisuuksien välttely, vetäytymällä mitääntekemättömyyden tilaan ei kuitenkaan ole oikea keino, koska se syö elämän mahdollisuuksia ja estää energian suuntautumisen muuhun järkevämpään toimintaan, jolloin sitä jää runsaasti vain pakkomielteisille toimille. Väärästä poistamisen keinosta tulee usein muissakin häiriöissä tekijä, joka ylläpitää ongelmaa. Tilanteeseen myös tottuu. Siksi on parempi vaihtaa stressin käsittelyn tapaa: on pyrittävä katsomaan todellisia tunteitaan, vaikkapa jälkikäteen: ”Mitä todella tunsin ja ajattelin tuossa tilanteessa.” Usein saa havaita, että on liimannut yleisesti hyväksytyn mallin todellisen reaktionsa päälle.

6). Kun sisäinen pelko on vaivannut riittävän kauan ja ikää on karttunut, jotta ongelma ylipäätään uskalletaan tunnustaa, syntyy mahdollisuus nähdä tilanne sellaisena kuin se todella on, ilman vääräksi naamioitua minäkuvaa. Sanallistettu havainto kuuluu näin: ”Toimieni taustalla on pelko, jonka olen unohtanut. Otan sen esiin, sen sijaan että loputtomasti pakoilisin sitä, sillä pakoilu ei johda mihinkään. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin kohdata se: mitään ei oikeasti tapahdu, vaikka aluksi tuntuu siltä, että joudun ottamaan riskin.”

7). Ny seuraa voittamisen avain: Kun ahdistus nousee, älä muuta toimintaasi suuntaan tai toiseen, vaan kestä ahdistus, joka muuttuu vähitellen peloksi. Kun kohtaat pelon, olet edistynyt. On tärkeää muistaa, että yksin pelko ei voi aikaansaada sitä mitä se uhkaa, vain ainoastaan sen seurauksena muutettu toimita antaa sille valtaa (orjuuttaa sinua). Siksi pidä toimintasi sellaisena, kuin se olisi ilman pelkoa. Voit pelätä niin että vatsaa kouristaa ja hengitys salpautuu, mutta se on vain pelkoa, se ei voi vahingoittaa sinua, tai ketään muutakaan, eikä se kestä loputtomasti, vaan kuluu - aluksi tosin hitaasti. Kun toimintaa ei muuteta - kuten tavallisesti - pelko siis astuu esiin, mutta voit olla sisäisesti rauhallinen, sillä vaikka pelkoa aikaansaavat ajatuksesi olisivat kuinka kurjia tahansa, ne vähitellen kuluvat ja totut niihin. Kun totut niihin, ne lakkaavat vähitellen vaivaamasta ja olet vahvempi. Sinulla on nyt ase muitakin elämässä esiin nousevia pelkoja vastaan: kestämisen ja siedättymisen ase. Se toimii kaikessa pelkoa ja ahdistusta herättävässä kuvastossa ja tarinoissa, joita häiriintynyt aikamme välillä tarjoilee. Lopulta tulet vahvaksi, etkä juuri hätkähdä, kulkivat ajatuksesi minkälaisia polkuja tahansa, tai näetpä tai koetpa mitä hyvänsä. On hyväksi mikäli saat ulkoista tukea tässä vaikeassa alkuvaiheessa.

8). Muutettu toiminta antaa pelolle energiaa. Pelko on kasvanut niin suureksi koska sitä on ruokittu torjuvilla toimilla, eli pakkomielteillä, joiden koettiin lyhyellä tähtäimellä aiheuttavan lievitystä. Pitkällä tähtäimellä ne kuitenkin lisäsivät ongelmaa, ollen suuri osa sen syystä. Kun torjuvat toimet lopetetaan, ja huolehditaan siitä että toiminta ei muutu suuntaan tai toiseen, pelko alkaa vähitellen menettää energiaansa. Samalla on tärkeää keksiä itselleen uusia harrastuksia ja luovaa tekemistä, jotta ennen pakkotoimille kulunut energia (ja hukkaan mennyt aika) voi virrata niihin.

9). Alku on pahin. Kun tottumuksen kaava rikotaan ja ahdistusta ei pyritäkään liennyttämään, vaan halutaan kohdata se, pelkoa astuu esiin ja väittää: ”Tulet huomaamaan, että syntyy vain lisää ongelmia, jos et liennytä: joudut sitten myöhemmin liennyttämään pakkomielteillä oloasi kahta kauheammin, jos et nyt sitä tee.” Tämä alun koettelemus täytyy kestää ja muistaa, että on laki, että mikään ei voi kestää loputtomiin. Ei myöskään pelko ja ahdistus. Pelkoon tottuu ja lopulta siitä tulee samantekevä: Kun tietää, että yksin pelkoajatus ja sen voimakaskaan pelkääminen ei voi mitään pahaa oikeasti aiheuttaa, vaan se tarvitsee muutettua toimintaa tuekseen, voi olla mahdollisimman tarkka jotta toimii siten kuin toimisi ilman pelkoa. Samalla on tärkeää muistaa, että myöskään itse pelkoa ei yritetä poistaa, torjua, sillä myös se on toiminnan muuttamista, sille energian antamista: pelkää, älä tee mitään sille, älä muuta toimintaasi pelon johdosta tai jätä myöskään tekemättä mitään pelon johdosta, niin olet voittamisen tiellä. Jos sorrut pakomielleturruttamiseen, yritä myöhemmin uudelleen: niin kauan että onnistut. Lopputulos on varma.

10). Kun saavutat onnistumisia haluat ajatella, että olet päässyt peloistasi.  Tämä on juuri se hetki, jolloin tilaat pelon torjuntaa tulevan pelon (jossakin tilanteessa) ilmenemisen peitoksi – ja torjuntahan on myös toiminnan muuttamista, joka antaa sille hieman uutta virtaa, kuten totesimme. Vapautumisen toive ja pettymyksen pelko voivat saada aikaan nousevien jämien vaistomaista piilottelua ja voit päätyä väärään ajatukseen: ”en näköjään vapaudu tästä koskaan, minun on siis piiloteltava ja taisteltava vastaan”. Niin kauan kuin pelosta vapautumisen halu vaivaa, saa toisinaan havahtua siihen, että taas pelko on nousemassa. Toki paljon lievempänä kuin ennen. Tämä on kuitenkin normaalia. On vain muistettava, että pelolla on aina oikeus nostaa päätään, ilman että sille tehdään mitään. Kun muistaa sen keskeisen seikan, jota tässä sen tärkeyssyystä paljon toistetaan, että yksin pelko ei voi aikaansaada mitään pahaa, se on samantekevä, vaikkakin hieman epämieluinen seuralainen. Kuten sanottu alku on pahin ja sitä seuraa ajoittain ja toisinaan esiin nouseva pelko, joka sitten aikojen saatossa lievenee, kun sillä on vapaus syntyä aina kun se haluaa, mutta sille ei tehdä mitään, jatketaan vain sitä, mitä oltiin tekemässä. Vielä pitkänkin ajan kuluttua pelon ydin voi nousta esiin, mutta se on jo samantekevä, eikä aiheuta toimenpiteitä, tai edes vaivaa: toiminta jatkuu samanlaisena, kuin se jatkuisi ilman sitä. Lopulta koittaa aika, jolloin on täysin vapaa: Enemmänkin: pelon läpäisijä on saanut aseen itsetutkiskelua varten, sillä mikään sisäinen ei enää aiheuta loputonta välttelyä, vaan kaikkea katsotaan mieli auki ja pelottomasti.